J-pentueemme on maailmassa, hartaan odottelun ja viimemetrien jännittävien vaiheiden jälkeen. Tämä kahden pennun sisaruspari onkin pienin koskaan syntynyt pentueemme. Ultrassa heitä bongailtiin 4 kpl ja enemmänkin veikkailtiin sen perusteella, mutta joskus vaan käy näin. Ultrassa on kai kohtalaisen helppoa laskea sama pentu kahteen kertaan, ja joskus pennut voivat "sulaa" kohtuun. Onneksi niin ei käynyt nyt, ainakaan koko pentueelle. Ihana kaksikko, mutta toki ikävää että Hilman pennuista kiinnostuneita oli paljon enemmän kuin pentuja lopulta tuli.
Eilen aamupäivällä alkoi jo odottelu ahdistaa paitsi kasvattajaa, ja pitkittyneeseen odotteluun liittyvät fb päivitykseni myös nimimerkillä "hysteerinen pieneläinhoitaja" tässä esiintyvää henkilöä. Otin neuvoista kopin, ja varasimme ajan paikall. eläinklinikalle koska "henkitohtori (hysteerisine) henkilökuntineen oli vielä eilen hyvinansaittuja vapaapäiviään viettämässä. Klinikalla Hilma ensin ultrattiin ja pentujen sydänäänet todettiin normaaleiksi. Kun tarjottiin mahdollisuutta röntgenkuviin, niin päädyimme ottamaan nekin kun kerran siellä laitteiden äärellä oltiin. Ja hyvä niin, röntgenissä näkyi 2 selkärankaa sekä 1 himmeä haamutyyppi, jolta erottui vain kallon ääriviivat. Tiedettiin mitä tuleman pitäisi. Ohjeeksi saimme että jos ei yölläkään mitään tapahdu niin seuraavana päivä "yhteys klinikalle" ja sektioon. No, itse asiassa otimme samantien yhteyden "klinikalle", nimittäin omalääkäri henkilökuntineen oli taas käytettävissä ja varasimme ajan kaiken varalta seur. päiväksi.
Yöllä ei tapahtunut mitään merkittävää. Mammakoira nukkui yhtä makeasti kuin edellisetkin yöt, kasvattaja yritti pysyä hereillä ja torkahtelujensa välissä poukkoili katsomaan mahd. vuotoja Hilman peräpäästä yms. vointia. Onneksi ei mitään sellaista ilmaantunut, vaikka Tammiston eläinsairaalan numero oli jo etsitty puhelimeen käsille.
Aamupäivä meni rauhallisesti köllötellessä, ja iltapäivällä lähdimme sitten kohti Söderkullaa. Siellä sitten vielä hetken jännitin ovatko pennelit vielä kunnossa yön jälkeen, olipa ihana se leikkuusalista kuulunut ensimmäinen (ja toinenkin) pennun ääni. Sisko ja sen veli olivat saapuneet maailmaan. Se "himmeä haamutyyppi" oli van kasa ruskeaa massaa, missä juuri kallon luuston muotoa pystyi erottaman.
Laatikkonimet Jamppa ja Jaana he saivat siinä vastaanoton pöydällä kuivateltavana ollessaan kun mammaa vielä leikkurissa operoitiin kuntoon. Siinä samalla pöydällä otettiin vielä ensimmäiset maitohuikat ihan tajuttomalta mammalta ennekuin päästiin kotimatkalle pärekoriin pakattuna.
Kotona Hilma-mamma oli jo virkeämpi ja käveli omin jaloin pentuhuoneeseen, pakollisen mummikoiran tervetulonuhtelun jälkeen. Suuremmin sitä ei tarvinnut pentu"altaaseen" houkutella, sinne paineli ja sinne jäi, ja kun sain kaksoset autosta sain ne ne rauhassa laitella imemään. Jo vastaanotolla kumpikin näytti oppineen homman jujun, nyt piti vähän verestää muistia, mutta aika äkkiä kumpikin oli taas nisässä kiinni. Vähän uneliaita olivat pennutkin vielä tässä vaiheessa, osansa narkoosista saaneet.
Kunhan Hilmakin tokeni krapulastaan, on kaikki näyttänyt oikein hyvältä ja "normaalilta". Puhtaanapitopalvelu alkoi toimia kunhan paha olo hellitti (Hilmalla on aina ollut huono rauhoitusainepää) ja pennut pääsivät nekin reipastuttuaan lääketokkurasta ja ovat hyvin reippaana syömässä. Ja voisi olettaa että ruokaa riittää, kun pentuja on vain kaksi, ja Hilmalla valtavat nisät. Eli ollaan toiveikkain mielin, ensimmäinen viikkohan on aina se kaikkein kriittisin, toivotaan että Jamppa ja Jaana kasvavat ja pulskistuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti